Mitä tapahtuu kun lähtee äidin helmoista

Ihmettelin yhtenä päivänä kalenterin selailun ohessa, että koulu alkaa jo viikon päästä. Samalla tajusin, että viime sunnuntaina tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun muutin pois vanhempien nurkista. Olihan se iso askel jättää taakseen talo, jota on sanonut kodikseen 80 % elämästään. Etenkin kun porukat ovat päättäneet ymmärrettävistä syistä muuttaa vähän pienempään asuntoon ja se tapahtuu näillä näkymin ennen joulua. Vaikeaa sisäistää, että tänä kesänä siellä tuli vietettyä viimeiset kesäpäivät ikinä. Tai että viime joulu oli viimeinen joulu siellä. Ensi kesänä siellä asuu varmaan jo joku muu perhe syömässä meidän omenat, vadelmat ja mansikat. Minun marjat perkele.

Mulla kävi onneksi ihan mielettömän hyvä tuuri kotoa lähtemisen suhteen. Löysin täältä Jyväskylästä hyviä kavereita, jotka on olleet ehdottomasti suurin syy täällä viihtymiseen. Harmi vaan että tänä syksynä viime vuotinen ryhmä vähän hajoaa, kun porukka valitsi eri suuntautumisvaihtoehtoja ja kursseja. Kaiken päälle meidän parhaan kouluporukan ikinä ilopilleri vaihtoi koulua ja samalla paikkakuntaa. Kukaan ei enää piristä meidän väsyneitä aamuja tai uskalla puhua mulle kun mulla on känkkäränkkä. Vaikka oikeasti ainoa tapa viedä känkkäränkkä pois on harhauttaa mun ajatukset johonkin muualle. Lähteekö taas sivuraiteille vähän.

Oon luonnollisesti muuttunut hieman tässä vuoden aikana, kun muutin uuteen ympäristöön, uusien ihmisten joukkoon ja oon joutunut itsenäistymään. Toisaalta musta tuntuu, että oon aina ollut jotenkuten itsenäinen. En kaipaa ihmisiä ympärille hääräämään jatkuvasti ja pärjään hyvin omissa oloissani. Joillekin tuntuu vielä nykyäänkin olevan vaikeaa ymmärtää, että mä ihan oikeasti viihdyn toisinaan yksin täällä omassa huoneessani ja omassa rauhassani piirrellen ja animea killittäen. En tee sitä vaan siksi että olisin yksinäinen tai ei olisi muuta tekemistä. Teen sen koska välillä kaipaa vähän etäisyyttä muista ihmisistä ja jatkuvasta menemisestä.

       

Toisaalta taas joidenkin virallisten hommeleiden hoitaminen ei ole aina sujunut multa niin hyvin, kun "aikuiselta" ihmiseltä voisi odottaa. Koitin pitkään vielä kotona asuessani saada äitin soittamaan hammaslääkärit sun muut. Vihasin puhelimessa puhumista ja lykkäsin sitä aina viimeiseen asti. Asiakaspalvelijoiden kohtaaminen on ollut mulle toinen kiusaannuttava juttu. En muista minkä ikäsenä aloin uskaltaa pyytää limsamukiini kannen ihan itse Hesessä tai Mäkissä käydessä. Tämmöisten ongelmien suhteen on ollut vähän pakko ryhdistäytyä nyt omillaan asumisen myötä, vaikka en mä vieläkään mitään sujuvaa small talkia höpötä ja olen vähän awkward.

Huikeiden kavereiden löytymisen myötä oon alkanut olla vähän rennompi ja rohkeammin oma itseni. En ole enää yhtä takakireä kun vuosi sitten, mutta kieltämättä välillä vähän takakireä kuitenkin. En vaan osaa rentoutua täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Lisäks oon niin hiljainen, enkä pidä itestäni juuri meteliä, että uusiin ihmisiin tutustuminen on välillä vähän haastavaa. Monelta jää huomaamatta mun todellinen luonne, kun jäädään vaan sille hyvänpäiväntuttu-tasolle.

Oon onnistunut kasvattamaan jollain tasolla vähän semmoista mentaliteettiä, että ei kuulu mulle mitä muut musta ajattelee. Voin ihan hyvin tehdä mitä haluan, koska jollain on kuitenkin aina jotain sanomista. Ja toisaalta taas kellään ei välttämättä olekaan yhtään mitään sanomista, koska kaikkien pääkopat on täydessä työssä miettiessään itseään, omia sanomisiaan ja tekemisiään. Osaan antaa erilaiset mokailut itelleni anteeksi paljon helpommalla, enkä jaksa märehtiä kaikkia juttuja enää niin pitkiä aikoja.

       

Vielä löytyy kyllä varaa muuttua, ennen kuin olen se ihminen joka haluan olla. Sarkasmi ja huumori on hauskaa, mutta välillä niiden takana piilottelun voisi jättää vähän vähemmälle. Tunteiden näyttäminen muille ei ole ikinä tuottanut mulle muuten mitään ongelmia, mutta minkäänlaisen herkkyyden osoittaminen on välillä todella haastavaa. Niin haastavaa, että kavereiden mielestä en ole kuulemma millään tasolla empaattinen, vaikka pääni sisällä kannan ihan koko maailman murheet, jos ne vaan sattuvat korviini kantautumaan. Yritän ymmärtää ihmisten käytöstä ja nähdä syitä sille miksi joku tekee mitä tekee. Itken kun joku tv:ssä itkee, nauran kun joku nauraa ja ahdistun jos tapahtuu jotain ahdistavaa. Eilen teki mieleni haudata keskeltä katua löytynyt kuollut pikkulintu. Tätä katsoessa tekee nauramisen sijaan mieli itkeä, koska katsokaa nyt kissa raukkaa, kun se on niin surkean näköinen. Reppana. Mä en tiedä miksi mulle on niin paljon helpompaa kertoa täällä netissä lähes kasvottomalle yleisölle, että on mullakin oikeasti tunteet, kun sitten näyttää niitä tilanteen tullen jollekin läheiselle ihmiselle.

Semmoisia ajatuksia tähän keskiviikkoon. Tsemppiä vaan jos joku jaksoi lukea, itelläkin teetti oikolukeminen jo vähän ongelmaa eli anteeksi mahdollisista kirjoitusvirheistä. :D